Siemenet - Cемената 2
Kiiviköynnös (4006)
Кивито Actinidia deliciosa Kuvaus: Kotoisin Kiinasta. Köynneliäs. Kauniit kermankeltaiset kukat, herttamaiset lehdet ja ruskeat hedelmät. Jännittävä kasvi kasvihuoneeseen tai lämpimälle paikalle ulos. Kestää noin 12 astetta pakkasta. Viljely: Stratifioi (katso täältä: Vihreä Taika, Siementen kylmäkäsittely) 3-5 viikkoa ohjeen mukaan. Kylvä ruukkuihin ja pane ruukut viileään paikkaan, mutta suojaan pakkaselta (n.+10 astetta). Sekoita kylvömultaan puolet hienorakeista soraa tai vermikuliittia. Pitä siemenet ohuella kerroksella hiekkaa.Kasvata kasvihuoneessa tai isoissa astioissa. Sido taimet tukeen. Kun viljelykausi on päättynyt, leikkaa pois sivuversot. Hedelmien kehittymiseksi tarvitaan useita taimia. Riviväli: - cm Taimiväli: 100 cm Kylvösyvyys: 0,2 cm Kasvupaikka: Auringossa - puolivarjossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 30-90 pv Kukinta- korjuuaika: 6-7 Korkeus: 2 m Kiiviköynnös (Actinidia deliciosa) on laikkuköynnösten sukuun kuuluva puuvartinen kiinalainen köynnöskasvi.
Kiiviköynnöksen hedelmä on hieman kananmunaa isompi ruskea hedelmä. Se on soikion muotoinen, ja sitä ympäröi ohut karvainen kuori. Erittäin makea hedelmäliha on helakanvihreä ydinosaa lukuun ottamatta, jossa se on valkoista. Siemenet ovat pieniä, hennosti purppuranvärisiä ja ympäröivät valkeaa hedelmälihaa.
Kiinasta kasvin siemenet toi vuonna 1906 Uuteen-Seelantiin Isabel Fraser.[1] Vuonna 1910 köynnöksistä saatiin ensimmäiset hedelmät. Lajin kaupallinen tuotanto kehittyi 1940-luvulla. Uudesta-Seelannista hedelmät tuotiin Eurooppaan, jossa sitä on saanut 1970-luvulta saakka. Nimi juontaakin juurensa Uuden-Seelannin kansallislintuun kiiviin, jota hedelmä muistuttaa. Ravintosisältö Kiivi sisältää runsaasti C-vitamiinia, mutta muita vitamiineja vain vähäisissä määrin. Yhdestä kiivi-hedelmästä saa riittävän päiväannoksen C-vitamiinia [1]. Runsaan ravintokuitupitoisuuden takia kiivillä saattaa olla laksatiivisia vaikutuksia. Kiivi sisältää myös runsaasti allergeeneja Kasvatus (Wikipedia)
Kiiviä voi myös kasvattaa itse huonekasvina. Siemeniä saa vaikkapa kaupassa myytävistä hedelmistä. Ennen kylvöä on kuitenkin muistettava, että kiivin siemeniä on vähän aikaa lioitettava haaleassa vedessä, jotta kaikki hedelmäliha irtoaisi siemenistä. Kiivin siemenet tarvitsevat yleensä myös viikon kylmäkäsittelyn jääkaapissa, jotta siemenet itäisivät. Kylvä siemenet tavalliseen kostutettuun kylvömultaan mullan pinnalle, peitä ohuesti mullalla ja sulje ruukku muovipussiin, johon on painettu ilmareikiä neulalla. Vie kylvös johonkin hajavaloiseen paikkaan n. 23–24 °C:n lämpötilaan. Siemenet itävät 1–2 viikon sisällä. Kun siemenet ovat itäneet, niin siirrä taimet varovasti omiin ruukkuihinsa. Käännä suomeksi!
Pollination Kiwifruit flowering Most of the plants require a male plant to pollinate a female plant for the female plant to produce fruit (dioecious). For a good yield of fruit, one male vine for every three to eight female vines is required.[1] Other varieties can self pollinate, but they produce a greater and more reliable yield when pollinated by male kiwifruit vines.[1] Kiwifruit is notoriously difficult to pollinate, because the flowers are not very attractive to bees. Some producers blow collected pollen over the female flowers. Generally, the most successful approach, though, is saturation pollination, where the bee populations are made so large (by placing hives in the orchards at a concentration of about 8 hives per hectare) that bees are forced to use this flower because of intense competition for all flowers within flight distance.[1] This is also increased by using varieties specifically developed for pollination.[1] Кивито (Actinidia deliciosa) е вид покритосеменни растения от род Актинидия (Actinidia). Плодовете на някои негови култивари и хибриди се използват за храна. Те имат кафява, мека, мъхеста обвивка и тревистозелена, сочна и мека сърцевина. Около нея са разположени дребни черни семки. Плодовете му приличат по големина и форма на дребни картофи. Отглежда се главно в Китай и страните от далечния Изток. Аклиматизиран е в Европа, включително и в България. Обича топлия климат и в България се отглежда в районите по Черноморието и Пиринския край.
То представлява дървообразен висок храст – многогодишна лиана, достигаща до 20 m, с много едри (15 – 20 cm), красиви листа, опадащи през есента. Актинидията е двудомно еднополово растение – има мъжки и женски, които се опрашват от пчелите и вятъра. Цъфти през юни, плодовете узряват в края на октомври и са готови за ядене през декември. Те са цилиндрично закръглени, тежат от 50 до 100 g. Кивито е капризно и взискателно растение, чието отглеждане изисква редовно напояване и висока влажност на въздуха. Предпочита западно изложение. Лекото засенчване му действа добре. Изисква почва с лек механичен състав, без варовик. Когато е в покой, понася температури до -30 °C. Размножава се най-лесно и бързо чрез вкореняване на зелени и зрели резници.[1] Хранителен състав
На 100 g киви се съдържат:
|
|
Japaninruusukvitteni (4026)
Японска дюля Chaenomeles japonica Kuvaus: Pensas, jolla on levittäytyvä kasvutapa. Keväällä punaoranssit kukat ja syksyllä koristeeelliset, aromaattiset tuoksuvat hedelmät, joista tulee hyvää hilloa. Sopii maanpeittoasviksi tai matalaksi aitakasviksi. Viljely: Stratifioi 8 viikkoa ohjeen mukaan (katso täältä: Vihreä Taika, Siementen kylmäkäsittely). Kylvä ruukkuihin ja pane ruukut ulos varjoon. Sekoita taimimultaan puolet hienorakeista soraa. Peitä siemenst ohuella kerroksella hiekkaa. Voit myös kylvää syksyllä ulos ruukkuihin tai avomaalle pelkästään taimikasvatukselle varattuun paikkaan. Riviväli: - cm Taimiväli: 100 cm Kylvösyvyys: 0,2 cm Kasvupaikka: Auringossa - puolivarjossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 60-90 pv Kukinta- korjuuaika: 4-5 ja hedelmät syksyllä Korkeus: 100 cm Japaninruusukvitteni (Chaenomeles japonica) [1] on ruusukasveihin kuuluva pensas, joka on kotoisin Japanista. Japaninruusukvitteni kasvaa 0,5-0,8 m:n korkuiseksi. Sen kasvutapa on koheneva, ja se muodostaa juurivesoja. Japaninruusukvitteni kukkii Suomessa touko-kesäkuussa. Sillä on 2,5 cm leveät, tavallisesti punaiset kukat. Japaninruusukvitteni tuottaa kypsinä keltaisia, halkaisijaltaan enintään noin viisisenttisiä hedelmiä. Hedelmissä on miellyttävä tuoksu, ja ne muistuttavat pientä omenaa. Tuoreena ne ovat melko kovia ja happamia. Niitä voidaan käyttää hyytelön ja liköörin valmistukseen.
Kotiseudullaan japaninruusukvitteni kasvaa ravinteisissa, tuoreenpuoleisissa sukkessiovaiheen nuorissa lehtimetsissä. Ilmastollisesti se on temperaattinen-meridionaalinen, lievästi mereinen. Suomessa japaninruusukvitteni menestyy vyöhykkeillä I-II, suojaisilla paikoilla myös vyöhykkeellä III. Se menestyy parhaiten aurinkoisessa kasvupaikassa kuivassa, runsasravinteisessa, kalkki-, hiekka- ja sorapitoisessa maaperässä. Sitä voidaan käyttää yksittäis- ja peittopensaana, mutta se ei estä rikkakasvien kasvua. Japaninruusukvitteniä voi helposti lisätä siemenistä. Siemenet kylvetään ulos syksyllä. Ne itävät toukokuussa. Pcheli.bg:
Японска дюля (Chaenomeles japonica) Нискостъблен, красиво цъфтящ храст или дърво, с височина 1,5-5 м., с тъмносива люспеста кора. Листата са яйцевидни, тъмнозелени, мъхести от долната страна. Цветовете са единични, едри, розово-бели, с петолистни венчета. Плодовете са със сферична или крушовидна форма, жълти, ароматни, със сладникава, силно тръпчива вътрешност. Семената са червеникаво-кафяви с хлъзгава ципа. Цъфти в края на май, началото на юни, след облистване. Цъфтежът продължава 20-25 дни. Растението е медоносно, ароматните цветове привличат пчелите и им осигуряват нектар и цветен прашец. Яркожълтите плодове са с големината на орех и узряват през септември – октомври. Богати са на витамин С, пектин и органични киселини. В народната медицина отварата от плодове е широко използвана при стомашно-чревни заболявания, за подобряване дейността на храносмилателния тракт. Настъргани сварени плодове се приемат при чернодробни заболявания, хемоптиза и като средство против повръщане. Слузестата отвара от семена се използва при стомашно разстройство, маточно кървене, хемоптиза. |
Par Pas d’auteur lisible par la machine identifié. Meika supposé (étant donné la revendication de droit d’auteur). [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html), CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/) ou CC BY-SA 2.5-2.0-1.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.5-2.0-1.0)], via Wikimedia Commons
|
Tyrni (4120)
Облепиха Hippophaë rhamnoides Kuvaus: Hopeahohtoiset lehdet ja keltaiset kukat.Oransseissa marjoissa on erittäin paljon A-, C- ja E-vitamiinia ja niistä voi tehdä esimerkiksi hilloa ja mehua. Kasvata eri sukupuolta olevia taimia lähekkäin: emi- ja hedekukat ovat eri pensaissa. Viljely: Stratifioi 8 viikkoa. Kylvä ruukkuihin ja pane ruukut ulos varjoon. Sekoita kylvömultaaan puolet hienorakeista soraa. Peitä siemenet ohuella kerroksella hiekkaa. Voit myös kylvää syksyllä ulos ruukkuihin tai avomaalle pelkästään taimikasvatukselle varattuun paikkaan. Riviväli: - Taimiväli: 2 m Kylvösyvyys: 0,5 cm Kasvupaikka: Auringossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 30-180 pv Kukinta- korjuuaika: 3-4 Korkeus: 2 m Tyrni eli hopeatyrni (Hippophaë rhamnoides) on hopeapensaskasveihin (Elaeagnaceae) kuuluva piikikäs, C-vitamiinipitoisia marjoja tuottava pensas tai puumainen pensas. Tyrni kasvaa laajalla alueella Euraasiassa.
Tyrni on Satakunnan maakuntakukka.[2] Suomen suurin tyrnin viljelyalue on Suupohja.[3] Tyrnin tuholaisia ovat tyrnikeulakoi (Gelechia hippophaëlla) ja uutena tulokkaana tyrnikärpänen (Rhagoletis batava). Ulkonäkö ja koko
Tyrni kasvaa 0,5–5 metriä korkeaksi. Oksat ovat piikkisiä. Lehdet ovat 1–5 cm pitkiä, tasasoukkia, päältä vihertävänharmaita, alta hopeanharmaita tai ruosteenruskeita. Tyrni on kaksikotinen, eli sen hede- ja emikukat ovat eri pensaissa. Kukinta tapahtuu keväällä ennen lehtien puhkeamista. Kukat ovat 3 mm kokoisia ja kellanvihreitä. Keltainen hedelmä on halkaisijaltaan noin senttimetrin kokoinen, pitkulainen, marjamainen ja mehevä. Tyrni kukkii touko-kesäkuussa.[4] Tyrni on erittäin kestävä kasvi. Se leviää tehokkaasti juurivesoilla, ja se voi nopeasti kasvaa laajoiksi kasvustoiksi.[5] Tyrni kestää hyvin myös kuivuutta, tulvia ja suolaa. Levinneisyys Tyrniä tavataan Euroopassa paikoitellen Pohjanmeren, Itämeren, Mustanmeren ja Norjan Atlantin puoleisilta rannikoilta sekä sisämaasta muun muassa Pyreneeiltä, Alpeilta ja Karpaateilta. Aasiassa lajia tavataan esimerkiksi Kaukasukselta ja Himalajan vuoristoseuduilta.[6] Suomessa tyrni kasvaa luonnonvaraisena Pohjanlahden rannikolla, Uudenkaupungin saaristosta aina Tornioon asti sekä Ahvenanmaalla. Villiintyneitä kasvustoja tavataan paikoin Suomenlahden rannikolta ja joskus myös Etelä-Suomen sisämaasta.[4][7] Elinympäristö Suomessa tyrni kasvaa luonnonvaraisena lähinnä kivisillä merenrannoilla.[4] Keski-Euroopassa ja Aasiassa lajia tavataan myös sisämaan vuoristoseuduilla jokilaaksoissa ja jokien varsilla. Siitepölyaineiston perusteella tiedetään, että tyrni oli yleinen Euroopassa myös sisämaassa jääkauden jälkeen. Metsittyminen ajoi lajin kuitenkin vähitellen vesistöjen rannoille.[5] Tyrnin kasvupaikat ovat usein niukkaravinteisia, mutta laji pärjää niissä sen juurinystyissä elävän Frankia-suvun bakteereiden avulla. Bakteerit sitovat ilmasta typpeä, josta isäntäkasvi saa osansa.[5] Käyttö Tyrniä viljellään eri puolilla Suomea sen marjojen takia, mutta myös koristekasvina. Useita tyrnilajikkeita on jalostettu viljelyyn erityisesti Venäjällä, mutta myös Suomessa tehdään aktiivista jalostustyötä. Tunnettuja lajikkeita ovat muun muassa Raisa ja Rudolf.[8] Muita tyrnilajikkeita ovat Tytti, Terhi ja Tarmo. Lajikkeista Rudolf ja Tarmo ovat pölyttäjälajikkeita. Tärkeimmät tyrnistä saatavat tuotteet ovat mehu ja hillo, mutta siitä tehdään myös likööriä. Tyrniä voidaan käyttää myös värjäyksessä antamaan punaruskeita sävyjä.[6] Tyrnin marjat ovat erittäin terveellisiä. Happamien marjojen C-vitamiinipitoisuus on kasvikunnan korkeimpia.[5] C-vitamiinipitoisuus on jopa 360 mg/100 g marjan syötävästä osasta.[9] Tyrni oli aikaisemmin Suomessa rauhoitettu, millä haluttiin turvata luonnonvaraisten tyrnipensaiden säilyvyys. Rauhoitusasetuksessa muun muassa määriteltiin, millä tavoin ja milloin tyrnimarjoja saatettiin poimia. Rauhoitusmääräys kumottiin vuonna 2006.[10] Облепиха
от Уикипедия, свободната енциклопедия Облепиха (Hippophae rhamnoides), известна още като ракитник, морски зърнастец, сибирски ананас[1], е вид цъфтящо растение от семейство Миризливовърбови, което характерно расте по дюните и морския бряг на Европа и Азия. Представлява бодлив широколистен храст. Описание и биология Облепихата може да достигне до 2 – 4 m височина. Листата се редуват през едно, на форма тесни и копиевидни, със сребристо-зелена горна част. Растението е двуполово, като мъжките съцветия се състоят от четири до шест цвята без венчелистчета. Женските съцветия обикновено се състоят от само един цвят без венчелистчета и от един плодник. Мъжките растения трябва да бъдат засаждани в близост до женските с цел оплождане. Овалните или леко заоблени плодове растат на компактни гроздове, които варират от бледо жълто до тъмно оранжево, с тегло от 0,2 до 1 g. Растението има много добре развита коренова система, която на стръмни склонове задържа почвата. Корените поддържат симбиотична връзка с актиномицети. Тази връзка позволява задържането на азот от въздуха. Те също така трансформират неразтворимите органични и минерални ресурси от почвата до разтворими. Разпространение
Облепихата обитава цяла Европа, Япония, Хималаите, Алтай, Тибет.[1] Като селскостопанско растение се отглежда в Германия, Франция, Финландия, Индия и Китай. Китай е най-големият селскостопански производител на облепиха. Растението произхожда от Непал и от там се е разпространило в останалите части на Евразия след последната ледникова епоха. |
|
Mispeli (4163)
Обикновената мушмула Mespilus germanica Kuvaus: Kotoisin Itä-Euroopasta. Pieni puu, jolla on puikeat, himmeänvihreät lehdet. Kukkii isoin valkoisin kukin. Litteänpyöreistä lehdistä tulee hyvää marmelaadia. Viljely: Stratifioi 8 viikkoa. Kylvä ruukkuihin ja pane ruukut ulos varjoon. Sekoita kylvömultaaan puolet hienorakeista soraa. Peitä siemenet ohuella kerroksella hiekkaa. Voit myös kylvää syksyllä ulos ruukkuihin tai avomaalle pelkästään taimikasvatukselle varattuun paikkaan. Peitä taimet talveksi. Riviväli: 60 cm Taimiväli: 60 cm Kylvösyvyys: 1 cm Kasvupaikka: Auringossa - puolivarjossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 30 - 540 pv Kukinta- korjuuaika: 6-6 Korkeus: 3 m Mispeli (Mespilus germanica) on ruusukasvilaji, jota kasvatetaan hedelmiensä vuoksi sekä koristepensaana ja -puuna. Se on suvun Mespilus ainoa laji.[2] Laji muistuttaa päärynäpuuta, mutta sen hedelmä on erilainen.
Ulkonäkö ja koko Mispeli kasvaa yleensä noin kuusimetriseksi mutta saattaa yltää liki kymmenmetriseksi puuksi. Puuksi se lyhytikäinen ja elää yleensä vain 30–50 vuotta.[2][3] Valkoiset kukat ovat 3–6 cm leveitä.[2] Mispelin erittäin kova hedelmä muistuttaa rusehtavaa ruusunmarjaa, jossa on tähden muotoinen uurre keskellä ja viisi terälehteä sivuilla. Ranskalaiset kutsuvat hedelmää nimellä cul de chien (koiranperse).[3][4] Levinneisyys Mispelin luontainen levinneisyysalue ulottuu Kaakkois-Euroopasta Länsi- tai jopa Keski-Aasiaan. Viljelyn takia lajia esiintyy paljon laajemmalla alueella, muun muassa Keski- ja Länsi-Euroopassa.[2] Käyttö Mispeli on ikivanha viljelylaji sen hedelmien takia. Hedelmiä voi nauttia sellaisenaan, perinteisesti viinin kera. Hedelmät poimitaan raakana ja jätetään perinteisesti oljille kypsymään.[3] Vasta kun hedelmät ovat ylikypsiä, lähes mätiä, pehmennyt malto voidaan lusikoida pois.[3][5] Ylikypsistä tai pakkasen puremista hedelmistä tehdään myös säilykkeitä tai hyytelöjä.[2] Viktorian ajan Englannissa mispeliä nautittiin usein portviinin kera aterian päätteeksi.[6] Kaikkia maku ei kuitenkaan miellytä. George Bunyard, 1800-luvulla elänyt englantilainen puutarhuri, vertaili eri mispelilajeja toisiinsa ja totesi: ”Kaikki ovat tasavertaisen epämiellyttäviä”.lähde? Mispelin ominaisuuksista Platina toteaa: ”Kun mispeli syödään ruokailun aluksi, se hillitsee tehokkaasti sekaisen vatsan kuivan ja viileän ominaisuutensa vuoksi. Lisäksi mispeli on tehokas apu hammassärkyyn.”[7] Lajia käytetään myös koristekasvina.[2] Wikipedia:
Обикновената мушмула[1] или Mespilus germanica, към който вид принадлежи и култивираното растение е дърво високо до 6 метра. Листата са целокрайни, продълговато-овални, цветовете – единични, едри, бели, а плодът е костилков с твърдо тръпчиво месо. Отглежда се заради плодовете. Разпространен е в южните райони на бившия Съветски съюз, някои европейски страни, САЩ. В България се отглежда навсякъде, но няма особено стопанско значение. razsadnik.bg:
Обикновена мушмула - Mespilus germanica L.Обикновена мушмула - Mespilus germanica L. Мушмулата е храст или ниско дърво с височина до 6 м и диаметър 20 см. Короната е обратнояйцевидна, тъмнозелена, а кората - зеленикавокафява, люсповидно напукана. Младите клонки са червеникави, окосмени, с рядко разположени по тях бодли. Листата са прости, елипсовидни или тясно обратнояйцевидни, целокрайни или вълновидни, отгоре тъмнозелени, голи, а отдолу - светлозелени, окосмени. Дълги са до 14 см и широки 5 см. Цветовете са двуполови, бели, едри (с диаметър 5 см), единично разположени на къси дръжки по върховете на скъсените клонки. Появяват се след разлистването. Плодът е топчест, едър, дълъг до 4 см, на върха разширен от запазващите се чашелистчета. Отначало е кафеникавозелен с плътна и стипчива вътрешност, а след угниване добива кафяво-червен цвят, става мек и сладък. Семената са 4 - 5, едри, твърди, ръбести. Мушмулата е разпространена в Северозападен Иран, Армения и Кавказ, а в Европа - само в Странджа и Сакар планина, пръсната единично в смесените широколистни гори. Култивира се в дворовете на много места в страната като плодно дърво. Приложението й е разнообразно. Кората, листата и зелените плодове съдържат танини и се използуват в промишлеността и медицината. Плодовете се употребяват за храна в сурово състояние и като суровина в хранително-вкусовата промишленост. От дървесината, която е с кафяво-червено ядро, твърда и плътна, се изработват дребни предмети. |
|