Siemenet - Cемената 3
Valkomulperi (4165)
Бялата черница Morus alba Kuvaus: Kotoisin Kiinasta. Parhaimmillaan lämpimällä paikalla säleikköä vastaan kasvavana puuna, mutta voidaan kasvattaa myös ilman tukea. Erittäin koristeellinen puu, jolla on tummanvihreät lehdet. Vaaleanpunaisissa marjoissa paljon sokeria ja niistä voidaan tehdä mehua ja hilloa. Kiinassa kavavia käytetään silkkiäistoukan isäntäkasvina. Viljely: Kylvä ruukkuihin ja pane ruukut noin 3kk:ksi jääkaappiin. Sekoita taimimultaan 1/4 turvetta ja 1/4 hienorakeista soraa. Peitä ohuella kerroksella hiekkaa. Siirrä ruukut sen jälkeen ulos varjoon. Voit myös kylvää syksyllä ulos ruukkuihin tai avomaalle pelkästään taimikasvatukselle varattuun paikkaan. Riviväli: - cm Taimiväli: §100 cm Kylvösyvyys: 0,2 cm Kasvupaikka: Auringossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 10-40 pv Kukinta- korjuuaika: 5-6 Korkeus: 3 m Mulperit eli silkkiäispuut[2] eli mulperipuut (Morus) on kasvisuku mulperikasvien (Moraceae) heimossa. Heimoon kuuluu noin 3000 lajia, jotka kasvavat pääasiassa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Mulperi- eli silkkiäispuihin kuuluu määrittelytavasta riippuen kymmenisen lajia.[3]
Silkkiäispuut ovat kesävihantia, kaksikotisia usein monihaaraisia puita tai pensaita. Puun lehdet ovat ehyitä tai liuskaisia samassakin puussa. Silkkiäispuun kukat ovat vihertäviä. Sen hede- ja emikukinnot ovat omina norkkoinaan samassa puussa. Puun hedelmät muistuttavat muodoltaan vadelmaa. Ne kypsyvät vihreistä punaisiksi ja lopulta punertavanmustiksi. Valkomulperi (Morus alba) eli varsinainen silkkiäispuu on Kiinasta kotoisin oleva nopeakasvuinen puu, jota kasvatetaan laajalti lehtiensä takia. Lehtiä käytetään silkkiä tuottavien mulperiperhosen toukkien ravintona. Pohjois-Amerikassa valkomulperista on jalostettu myös hedelmäpuuna kasvatettavia lajikkeita.[1]
Valkomulperin liuskaiset lehdet ovat päältä kiiltävät, alapuolelta valkonukkaiset, halkaisijaltaan noin 20 cm. Kukat ovat valkoiset. Hedelmä muistuttaa vadelmaa ja on raakana valkoinen, kypsänä punainen. Linnut syövät hedelmiä ja levittävät siten siemeniä. Valkomulperia voi kasvattaa eteläisimmässä Suomessa.[2] Черница, в западните български говори църница (на латински: Morus), е род покритосеменни растения от семейство Черничеви (Moraceae). Включва десетина вида дървета, разпространени главно в субтропичните области на Азия, Европа, Африка и Америка.[1]
Дърветата обикновено са ниски и достигат в редки случаи до 10 – 15 метра височина. Плодът е с размер 2 – 3 сантиметра и се използва за плънка на сладкарски изделия. От него могат да се правят също така сокове и вина. Листата на черницата са зелени, обикновени и са основна храна на копринената пеперуда. Най-широко разпространени са бялата (Morus alba) и черната черница (Morus nigra). Плодовете узряват през юни-август. От плодовете се приготвят петмези, компоти, сиропи и др. Бялата черница (Morus alba) е широколистно листопадно дърво, наричано също и белвица. Родината на бялата черница е Източна Азия и по-точно територията на днешните страни Китай, Корея и Япония. Растението се отглежда като плодна култура и е опитомено още през Античността. В Европа бялата черница е пренесена през периода 10-12 век. В България растението е донесено през 11 век. Интродукцията на вида извън естествения ѝ ареал (Китай) се свързва главно с производството на естествена коприна, тъй като листата ѝ се използват за храна от ларвите на копринената пеперуда (Bombyx mori L.). В България бялата черница почти не се среща в диво състояние. Видът е характерен за ройони с по-висока температура, поради, което в България се срещат предимно изкуствени насаждения от растението. Бялата черница не е претенциозна откъм почви, върху които расте. Оптимално видът се развива в по-плодородни почви, които са богати на пясък. Дърветата бяла черница достигат до 12 – 16 метра на височина. Бялата черница има добре развита коренова система и прав ствол, който е покрит със сиво-кафява на цвят, сравнително гладка кора. Короната на растението е добре развита и оформена, но рядко е много гъста. Листата на растението са различни. Срещат се цели, както и наделени на 3 или 5 дяла. Листната петура е с яйцевидна форма. Листната петура на бялата черница разполага с 6 – 7 двойки странични жилки. Ръбът на листата на бялата черница е едро назъбен и листата са прикрепени за клоните на растението с дълги листни дръжки. Бялата черница е разделнополово растение. Мъжките цветове са съставени от 4 околоцветни листчета и 4 тичинки. Женските цветове разполагат с две околоцветни листчета и плодник с късо стълбче и две близалца на върха. И мъжките и женските цветове образуват съцветия, които по форма и строеж наподобяват реси. Женските съцветия са значително по-къси, от мъжките. Въпреки че бялата черница е еднодомно растение, се срещат и двудомни екземпляри. За опрашването на цветовете растението разчита изключително на насекомите. От опрашените женски цветове се образува плод. По този начин всяко женско съцветие се превръща в съплодие. Съплодията на бялата черница, както и на останалите представители на род черница са известни под името „черница“. В България узряването на плодовете на бялата черница става през месеците юли и август. Плодовете на бялата черница се използват за храна от човека и животните, поради своите хранителни и вкусови качества. Съплодията на бялата черница са богати на захари и витамини. Листата на растението се използват за храна на гъсеницата на копринената пеперуда, тъй като са богати на глюкоза и други хранителни вещества. Дървесината на растението е здрава, поради което се използва в мебелопроизводството. Дървения материал на бялата черница се използва също и за производство на бурета. От листата и кората на бялата черница се извлича оцветител с жълт цвят. В България растението се използва и в парковите райони. Оптималната възраст на бялата черница е около 400 години. Лечебни свойства
Лечебните свойства на черниците са познати още по времето на древните гърци. В естествени условия, дървото от семейство Черничеви /Moraseae/ расте в Япония, Индия и Китай. Предполага се, че е пренесено в България от Армения през Турция. Устойчиво е към засушаване и вирее върху дренирани глинести почви. На територията на България се отглеждат три вида черници – бяла / Morus alba L./, черна /Morus nigra L./ и червена /Morus rubra L./. Узряват през продължителен период и плододават в ранна възраст. Размерът на плода варира от 2 до 4 см, многосеменен, с къса дръжка, наподобява на ягода. Листата от черници се консумират от местното население на Индия и Турция. В Турция известен специалитет са завитите с черничеви листа сърмички. Листенцата на бялата черница са по-лъскави и едри, с грапави власинки. Плодът е много сладък. Среща се и във формата на плачещо дърво, предимно в по-топлите райони. Черните черници са големи и сочни, с равномерно количество сладост и тръпчив вкус. Има разновидности във форма на храст. Лечебните свойства на листата и плода намират приложение в народната медицина на много страни. Китайските легенди разкриват, че черничевите плодове са ключа към дълголетието. Древни предания за лечебната им сила гласят, че плода може да върне зрението на слепец. Според китайците, черницата е знак на живота и слънцето. Причината е, че в развитието и узряването си преминава през три стадия, свързани с трите етапа на живота: младост, зрялост и старост. През XVI век, почти всички части на черната черница намират приложение в медицината. Кората се прилага при зъбобол, листата – при ухапвания от змии, а плодовете за лечение на възпаления и спиране на кървенето. В китайската народна медицина кората от корените е използвана в борбата с диабет, с половата импотентност и бъбречната недостатъчност. У нас, дърветата са свързани с отглеждането на копринени буби. Една от най-старите черници се намира в гр. София, на улица „Искрец“ 2 . Предполагаемата и възраст е 650 години, а стъблото и достига до 4,1 метра – диаметър. Днес вековното дърво е регистрирано и картотекирано, с цел да се опази и популяризира. В последните години учените провеждат редица изследвания, доказващи полезните свойства на черниците. Те са отличен източник на протеини, калций, желязо, витамин С, витамин К, фибри и др. Високата концентрация на антиоксиданта – ресвератрол забавя процеса на стареене. В медицинското списание „ Dovepress “, индийски учени публикуват резултати от изследвания на черницата /Morus indica/. Наблюдават се понижени нива на кръвната захар и на гликогена в черния дроб, което доказва ползите при борбата с диабет и антиоксидантния и ефект. Изследване потвърждаващо, че листата от бялата черница понижават холестерола, е публикувано в „ International Journal of Diabetes in Developing Countries”. В тайландската болница „Samroang“, 82-ма пациенти приемат листа от черница, под форма на капсули – 3 пъти на ден, за период от 8 седмици. Наблюдава се понижено общо средно ниво на кръвната захар с около 24%, при 90% от пациентите. В Русия наблюдават ефекта от ситни сухи листа, посипани върху храната преди ядене и отвара от черничеви листа. Продължителния прием на отварата има противодиабетно действие и подобрява самочувствието. „Journal of Food Biochemistry“ публикува резултати от изследване, според които черниците съдържат антоцианини, които предотвратяват болестта на Алцхаймер и подсилват паметта. Отразени са резултати в „International Journal of Biological Sciences“, според които листата на бялата черница съдържат флаваноиди, борещи се с оксидативния стрес и умиращите клетки, причина за висок холестерол, образуване на накатаракти и хипогликемия. „Life Sciences“ публикува изследване, проведено през 2012 година. Според него в бялата черница се съдържат мощни съединения, предотвратяващи образуването на язви. Доказани са лечебните свойства на черницата при бактериално, вирусно или причинено от паразити стомашно разстройство. Чревната лигавица се усилва и се намалява загубата на вода. Флавоноидите са причина за подобряване на тъканната пропускливост, а антиоксидантните свойства на танините облекчават спазмите. Танините съдържащи се в черничевите листа действат заздравяващо и върху устната лигавица. Те смущават действието на ензимите, отделяни от бактериите, които атакуват зъбите. Черниците предотвратяват образуване на афти, развитието на кариеси, гингивит, както и болки в гърлото. Съдържащите се в черниците танини, имат изсушаващ ефект – причина за ефективно действие при дерматози. Заздравяването на кожата е следствие от антибактериалните и антивирусните свойства на черниците. Лечебните и свойства помагат при проблеми, като акне и екзема. Черничевите листа са основни съставки в някои козметични кремове, намаляват образуването на меланин и появата на пигментни петна. Чрез фармакологични изследвания се доказва, че черницата изостря нощното зрение и повишава защитната функция на очния нерв. В народната медицина се приготвят домашни рецепти при инфекция на кръвта, екзема, незарастващи рани при диабетиците, нередовна менструация и авитаминоза. За предотвратяване на инфекция на кръвта, шепа сушени бели черници се слагат в половин литър вряла вода. Варят се в продължение на шест минути на слаб огън. Охладената течност се разделя на две части. В продължение на 25 дни се пие 20 минути преди закуска и 20 минути преди вечеря. Отварата срещу екзема се приготвя по същия начин. След охлаждане на течността, местата засегнати от екземи се потапят за минимум 10 минути във водата. Ръцете се изплакват с чиста вода след час. Процедурата се повтаря 3 пъти седмично, винаги с пресен разтвор. За бавно зарастващите рани на диабетиците, във вряща чаша вода се добавят 5 – 6 пресни листа от бяла черница. Вари се в продължение на 2 минути, на слаб огън и се охлажда след това. От разтвора се прави компрес, задължително охладен. Процедурата се повтаря 2 – 3 пъти седмично, предназначена само за външно приложение. От кората на черницата се произвежда мехлем, ефективен при порезни рани, леки изгаряния и драскотини. Кората се стрива на прах и се разбърква със зехтин в съотношение 1:30. За да се приготви отвара от черница, с 250 мл вряла вода се залива 1 с.л ситно нарязани листа. След като се охлади, се прецежда. Приема се по малко, през целия ден. Отварата е изключително ефективна при нередовна менструация, авитаминоза, задух и благоприятства укрепването на организма. |
Освен отвара, от листата на черницата може да се приготвя чай, сироп или вино. Намират приложение в различни видове шейкове, в коктейли – като заместител на боровинка, в мюсли, компоти, петмез, желе, мармалади и различни салати със спанак или червено цвекло. Сериозни вреди от консумация на черници не са установени. Възможно е в зависимост от консумираното количество, да се получи запек. Неузрелите или презрелите плодове, могат да причинят обратен ефект. За успешно съхранение на черниците, трябва да се вземе в предвид, че те са нетраен плод. Узряват през периода юни-август. Запазват се 1 – 2 дни, ако се държат в хладилник, без да са измити предварително. Измиват се преди консумация. В биомагазините се продават сушени, задължително с етикет за информация. Цената на 100 гр. сушени черници варира между 5 – 7 лв. |
Mustamulperi (4166)
Черен черница Morus nigra Kuvaus: Valkomulperin tavoin parhaimillaan säleikköä vasten. Tumanvihreät, herttamaiset lehdet. Pitkiä mustavatukoita (karhunvattuja) muistuttavat 2-3 cm leveät, erittäin hyvänmakuiset, tummanvioletit marjat. Marjoista voidaan tehdä esim. mehua, hilloa tai viiniä. Vanha kiinalainen viljelykasvi. Viljely: Kuten valkomulperi (katso yllä) Riviväli: - cm Taimiväli: 100 cm Kylvösyvyys: 0,2 cm Kasvupaikka: Auringossa Kylvökuukausi: 2-4, 10-11 Itämisaika: 10-40 pv Kukinta- korjuuaika: 5-6 Korkeus: 4 cm Mustamulperi (Morus nigra) on mulperikasvien heimoon kuuluva kesävihanta puu. Sitä kasvatetaan hedelmäpuuna, koristekasvina sekä silkkiä tuottavan mulperiperhosen ravinnoksi.
Kuvaus
Mustamulperi on pienehkö puu tai suuri pensas kasvaen 6–9 metriä korkeaksi. Lehtien muoto vaihtelee jopa samalla puuyksilöllä: osa lehdistä on soikeita, toiset sormijakoisia. Lehdet ovat yleensä 7–12,5 cm pitkät, karheat yläpinnalta ja nukkaiset alapinnalta. Lehdet ovat sahalaitaiset. Mustamulperi on tuulipölytteinen, ja puut voivat olla joko yksi- tai kaksikotisia. Kukinto on norkko, jonka jokaisesta emikukasta kehittyy erillinen hedelmä. Norkon pienet hedelmät kasvavat kehittyessään yhteen ja muodostavat 1,3–2,5 senttimetriä pitkän kerrannaishedelmän.[1] [2] Levinneisyys ja elinympäristö Mustamulperi kasvaa nykyisellään luonnonvaraisena läntisen ja eteläisen Aasian alueella Iranissa, Afganistanissa, Pakistanissa ja Intiassa, joskin alkuperäinen levinneisyysalue ilman ihmisen vaikusta on todennäköisesti ollut suppeampi. Sitä esiintyy merenpinnantasosta aina 2 000 metrin korkeuteen. Puu kestää hyvin kuivia kausia sekä kylmiä talvia mutta kasvaa parhaiten rannikkoseuduilla tuulelta suojatuilla paikoilla.[1] Puuta on kasvatetaan nykyään laajalti ympäri maailmaa sekä hyöty- että koristekasvina. Käyttö Mustamulperin kerrannaishedelmiä käytetään ravinnoksi sekä tuoreena että kuivattuna. Niistä myös tehdään piirakoita, hilloja ja muita jälkiruokia. Hedelmistä tehdään käyttämällä myös alkoholijuomia. Mustamulperin hedelmää pidetään usein mulpereista parhaan makuisena.[1] Puusta saadaan puutavaraa, sen kaarnasta tekstiilikuituja ja lehdistä väriainetta. Mustamulperia on myös käytetty silkkiä tuottavan mulperiperhosen ravintona, vaikka valkomulperin (Morus alba) ajatellaankin sopivan paremmin tähän tarkoitukseen. Lisäksi puun eri osia on käytetty lääkekasvina antipyreettisten, laksatiivisten ja adstringoivien vaikutusten vuoksi.[1] Mulperipuut elävät ja antavat marjoja useampia vuosisatoja. Vanhin puu Bulgariassa sijaitsee Sofiassa ja sen arvioidaan olevan 650 vuotta vanha.
Вярно??? Фалшиви ???
agronovinite.com/chernitsite-plodat-protiv-stareene-diabet-i-losh-holesterol/ |
|
Manteli (4178)
Бадем Prunus Dulcis Kuvaus: Kotoisin Aasiasta. Kukkii ennen lehtien puhkeamista vaaleanpunaisin kukin. Tekee syksyllä sametinsileita, kellanvihreitä hedelmiä, joiden sisällä on manteli. Kasvatetaan säleikköpuuna. Kesällä kasvatetaan ulkona ruukussa, ja talveksi siirretään suojaan pakkaselta. Viljely: Stratifioi n. 3 kk jääkaapissa. Kylvä sisälle Sekoita kylvömultaan 1/4 turvetta ja 1/4 hienorakeista soraa. Peitä siemenet hiekalla. Kastele alta. Voidaan myös kasvattaa ruukussa vuoden ympäri. Riviväli: - cm Taimiväli: 2 m Kylvösyvyys: 0,2 cm Kasvupaikka: Auringossa Kylvökuukausi: 2-4 Itämisaika: 180-360 pv Kukinta- korjuuaika: 3-4 Korkeus: 3 m Manteli eli tarhamanteli eli mantelipuu (Prunus dulcis, aiempi luokittelu Prunus amygdalus tai Amygdalus communis) on pienikokoinen puu. Sen hedelmä on luumarja, jonka sisässä oleva siemen muistuttaa pähkinää. Mantelilla tarkoitetaan myös tätä siementä.
Lajin useimpien villimuotojen siemenet ovat karvasmanteleita ja sisältävät myrkyllistä amygdaliinia, joka tuottaa hydrolyysissa sinihappoa.[3] Viljelyyn on otettu lajikkeita, joiden siemenissä ei amygdaliinia ole, jolloin ne ovat syötäviä. Kuvaus Manteli on pienehkö kesävihanta puu. Se kasvaa tavallisesti kolmesta kahdeksaan metriä korkeaksi. Latvus on avoin ja leveähkö. Runko on usein monihaarainen ja oksat siirottavia. Rungon kuori on yleensä harmahtavan ruskea.[4][2] Manteli ei muodosta vesoja eikä piikkejä.[2] Lehdet ovat ruodillisia, ja lehtiasento on vuorottainen. Lehdet voivat olla muodoltaan suikeita tai soikean suikeita, tyveltään kiilamaisia tai pyöristyneitä ja kärjeltään teräviä tai lyhyen otapäisiä. Lehtilapa on tavallisesti kolmesta yhdeksään senttimetriä pitkä ja 1–2,5 senttimetriä leveä. Ruoti on yleensä 10–25 millimetriä pitkä.[4] Kukat kehittyvät yksittäin oksien sivuttaisiin lyhytversoihin tai kärkiversojen sivuttaisiin hankasilmuihin. Säteittäisesti symmetriset kukat ovat viisilukuisia ja rakenteeltaan maljakehäisiä, mikä tarkoittaa kukan kehälehtien ja heteiden tyvien sekä kukkaperän pään muodostavan maljamaisen kukkapohjuksen. Kukat ovat kahdesta viiteen senttimetriä leveitä. Varsinainen kukkaperä on vain kolmesta neljään millimetriä pitkä. Maljamainen kukkapohjus eli hypantio on lieriömäinen ja ulkopinnaltaan karvaton. Verholehdet ovat pitkänpyöreitä tai suikeita, tylppäkärkisiä ja laidoiltaan karvaisia. Terälehdet ovat valkoisia tai hieman vaaleanpunaisia. Niiden muoto muuntelee pitkänpyöreästä vastapuikeaan. Terälehden tyvi on kapea ja kärki tylppä- tai lanttopäinen. Kukassa on useita keskenään eripituisia heteitä. Heteiden keskellä olevan emin vartalo on heteitä pidempi. Emin sikiäin on karvainen. Kukat kehittyvät keväällä ennen lehtien puhkeamista, ja puu kukkii lehdettömänä.[4][2] Hedelmä on luumarja. Se on yleensä munan- tai luumunmuotoinen, kolmesta kuuteen senttimetriä pitkä ja kahdesta neljään leveä. Usein itsessään manteliksi kutsuttua siementä ympäröi kova endokarppi eli hedelmän ”kivi”. Endokarppia ympäröi sitkeä mesokarppi, jota peittää karvainen kuori. Mesokarppi halkeaa hedelmän kypsyttyä paljastaen endokarpin. Endokarppi on tavallisesti litistyneen soikeahko, usein epäsymmetrinen ja 2,5–4 senttimetriä pitkä. Sen muutoin sileässä pinnassa on pieniä kuoppia. Endokarpin sisältämä siemen eli ”manteli” on litistyneen munanmuotoinen. Siemenen kuori on ruskea ja sisempi endospermi vaalea.[4][2] Kasvuolosuhteet
Manteli kasvaa parhaiten välimerenilmastossa, jossa on lämpimät ja kuivat kesät sekä lauhkeat ja sateiset talvet. Mantelin ihannelämpötila on kasvuaikana 15 ja 30 asteen välillä. Puu vaatii vuodessa 300–600 tunnin ajan alle 7,2 asteen lämpötilan. Mantelipuu on paras istuttaa syvään ja vettä läpäisevään savimaahan, mutta se kestää myös kuivuutta ja köyhää maata. Aikaisin keväällä kukkivana manteli on hallanarka.[5] Käyttö Ravintoarvoiltaan manteli on erittäin monipuolinen. Se sopii syötäväksi sellaisenaan, mutta mantelia käytetään myös yleisesti ruoanlaitossa ja leivonnassa. Mantelilastuja käytetään muun muassa tehtäessä mantelikalaa, mantelirouhetta laitetaan leivonnaisiin, kokonaisia kuorittuja manteleita käytetään muun muassa glögissä ja joulupuurossa. Jauhetusta mantelista voidaan tehdä marsipaania. Manteli sopii usein erityisruokavalioihin, sillä se on gluteeniton, kolesteroliton, laktoositon ja runsaskuituinen. ManteliöljyManteliöljyä voidaan valmistaa sekä syötävistä manteleista että karvasmanteleista. Se on glyseryylioleaatti ja tuoksuu miedosti ja maistuu pähkinältä. Se ei juuri liukene alkoholiin mutta liukenee helposti kloroformiin ja eetteriin. Sitä voidaan käyttää ruokaöljynä. Makeaa manteliöljyä saadaan kasvin kuivatuista siemenistä. Öljyä on perinteisesti käytetty hierontaöljynä, sillä sen katsotaan pehmentävän ihoa tehokkaasti.[6] Бадемът, миндал, клепуш (Prunus dulcis) е вид дребно широколистно дърво от семейство Розови (Rosaceae). Със същото име се нарича и плодът на дървото.
Значение Бадемите са отглеждани преди хилядолетия, но е отнело доста време за тяхното наименуване. Ботанистите постоянно измисляли нови и нови имена за него. В миналото консумацията на бадеми е била много популярна в лечението на болестите на богаташите. А готвачите на високопоставените семейства добавяли бадеми към месните ястия, за да са по-лесно смилаеми. И до днес ядката се счита за кралски плод. Хранителна стойност Бадемите са известни със свойствата си на антиоксидант. Те са изключително богати на витамин Е (в 100 g се съдържат 229% от препоръчителната дневна доза). Той играе важна роля за предотвратяване на сърдечносъдови заболявания и рак, както и за забавяне на процеса на стареене. Високите стойности на фосфор и магнезий в бадемите спомагат за заздравяване на костите. Освен това те са богати на ненаситени мазнини. Произход и разпространение Родината на бадема е Югозападна Азия. Опитомената форма може да се отглежда и в по-северни области, включително на Британските острови. Култивират се около 20 разновидности на бадема, които се различават по период на цъфтеж и здравина на ядковидната черупка Световното производство на бадеми е около 1,4 млн. тона (1 млн. тона през 1995, 1,85 млн. тона през 2002) по данни на ФАО. Най-големите производители са Съединените щати, Гърция, Иран, Италия, Мароко, Португалия, Испания, Сирия, Турция. В България бадемът се отглежда предимно в райони с високи пролетни температури и места, където рядко има късни пролетни слани. Причината за това е, че бадемът е един от най-ранно цъфтящите култури в България. Това е често причина ранните пролетни слани да унищожат цъфтежа, а и от там плода на растението. Благоприятни места са крайбрежните райони на Черноморието и някои южни балкански котловини. Въпреки това, често срещано място където се отглежда и то диворазстящи бадеми е района на дунавската равнина, най-вече Свищов, Никопол и други населени места около река Дунав. Систематика Бадемът се класифицира, заедно с прасковата, в подрод Amygdalus на род Сливи (Prunus), който се отличава от другите подродове по нагъната черупка на костилката. При бадема отсъства сладката месеста външна част, покриваща костилката на други представители на рода, като тя е заменена от дебела кожа, която обвива костилката и ядката, която се яде. Култивирано се развъжда върху подложка от див бадем или праскова. Бадемите са наричани още „Кралицата на семейство Розови“. Дървото има декоративна форма и в редки случаи достига височина от 12 метра. Цветовете му съдържат голямо количество нектар. Бадемът цъфти рано напролет, а плодовете узряват в края на лятото. Съхранение Бадемите трябва да се съхранявет на прохладно и сухо място заради съдържанието на мазнини. Излагането на светлина и топлина води до образуване на гъбичките Aspergillus fungus, които спомагат за отделянето на афлатоксини. Те от своя страна причиняват рак на черния дроб и потискат имунната система. |
|
Puolukka (4220)
Червена боровинка Vaccinium vitis-idaea Kuvaus: Pohjoismainen luonnonvarainen puolukka. Sopii esimerkiksi reunuskasviksi ja luonnonmukaiselle alueelle. Voidaan kasvattaa myös ruukussa. Viljely: Siemenet itävät hitaasti ja epäsäännöllisesti. Kylvä mahdollisimman aikaisin turvemultaan ja pane ruukut ulos varjoon. Peitä 2-4 mm:n kerroksella hienorakeisella soralla. Siemenet itävät samana tai seuraavana keväänä. Kuten valkomulperi (katso yllä)oit myös kylvää syys- msrrskuussa ulos ruukkuun tai avomaalle taimikasvatukseen varattuun paikkaan. Istuta ulos happamaan turvemultaan. Riviväli: 20 cm Taimiväli: 20 cm Kylvösyvyys: 0 cm Kasvupaikka: Auringossa Kylvökuukausi: 1-3, 9-11 Itämisaika: 180-360 pv Kukinta- korjuuaika: 5-7 Korkeus: 0,25 cm Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on puolukoiden sukuun (Vaccinium) ja kanervakasvien heimoon kuuluva, 5–30 senttimetriä korkea ainavihanta varpu, joka kasvaa laajalla alueella pohjoisella pallonpuoliskolla. Puolukalla on vihreät ja suipot lehdet, jotka ovat 10–25 millimetriä pitkät. Puolukka kukkii touko-kesäkuussa ja punainen syötävä pohjusmarja on kypsä syyskuussa. Puolukka viihtyy parhaiten kuivien kangasmetsien puolukkatyypin metsissä.
Puolukka on yleisesti käytetty marja sekä Suomen tärkein luonnonmarja[2], myös Etelä- ja Keski-Euroopassa puolukkaa arvostetaan suuresti. Suomessa vuosittainen puolukkasato vaihtelee 180–500 milj. kg paikkeilla. Sitä poimitaan vuosittain noin 100 milj. kg, mutta kaupalliseen käyttöön vain noin 5–10 milj. kg.[3][4] Ulkonäkö ja koko Yksi puolukkayksilö laajenee kasvullisesti noin neliödesimetrin kokoisen laikun verran vuodessa[5]. Puolukan varvut ovat 5–30 cm pitkiä[2], pystyjä tai kohenevia [5] sekä hieman karvaisia. Pohjois-Suomessa esiintyvän ”pitkän puolukan” varvun koko voi olla jopa 50 cm[2]. Puolukan lehdet ovat karvaisia[6] pitkänomaisia ja vastapuikeita, ja niiden alapinnalla on tummia pisteitä[5]. Lehtilapa on soikea ja melkein tasasuhtainen. Lehden yläpinta on uurteinen, tummanvärinen sekä nahkea. Lehden reuna kääntyy alaspäin, ja sen kärjessä on usein isohko nystermä. Lehtiruoti on kooltaan 1–2 mm[6]. Koska puolukka on kuivien kangasmetsien laji, se säästää vettä, kun se ei pudota lehtiään syksyisin. Puolukan lehtien elinikä on noin 2–4 vuotta. Puolukka kasvattaa vain noin kymmenen uutta lehteä joka kevät[7]. Puolukan kukinto nuokkuu verson latvassa. Kukat eli teriöt ovat valkoisia tai hieman vaaleanpunaisia ja muodoltaan kello- tai ruukkumaisia. Puolukka on sekä hyönteis- että itsepölytteinen[8]. Heteissä ei ole sarvimaisia lisäkkeitä, vaan siitepöly varisee ulos ponnenpuoliskojen päissä olevista sarvimaisista pidentymistä.[9]Kukkaperä on lyhyt ja nystykarvainen. Verhiö on kooltaan noin yhden millimetrin. Heteitä puolukalla on 4–8.[10] Emin vartalo on pitkä[6]. Puolukan kukkiminen ajoittuu yleensä kesä–heinäkuun tienoille. Joskus elo–syyskuussa ilmaantuu jälkikukintoja. Tärkeimpiä puolukan pölyttäjiä ovat kimalaiset ja maamehiläiset. Kärpäset, ripsiäiset sekä kovakuoriaiset ovat puolukan kannalta tehottomia pölyttäjiä[2]. Puolukan hedelmä on kypsänä pallomainen, punainen, läpimitaltaan noin 5–8 millimetriä oleva happamahko marja[10]. Marjoilla on paljon hyötykäyttöä taloustuotteena ja ihmisten sekä metsän eläintenkin ravintona. Puolukka kuuluu kanervakasveihin, mutta puolukoiden alaheimoa Vaccinidae on ehdotettu omaksi heimokseen, sillä sen hedelmänä on marja[11]. Puolukkakasvien maavarsistojen ikä on noin parikymmentä vuotta. Ilmaversot ja lehdet elävät puolestaan noin neljä vuotta, mutta itse puolukkakasvi voi olla yli 100 vuoden ikäinen, sillä se uusiutuu jatkuvasti[2]. Sientaudit Karussa ja happamassa kangasmetsähumuksessa puolukka elää myös symbioosissa joidenkin sienten kanssa[5]. Puolukkaan voivat iskeä myös erilaiset sienitaudit. Yleisimmät sienitaudit ovat pöhösienten (Exobasidium spp.) aiheuttamia, ja ne aiheuttavat puolukan lehtien turpoamista ja käpristymistä. Sieni valjastaa puolukan lehdet tällöin omien itiöidensä tuottamiseen, eivätkä ne enää sen jälkeen pysty yhteyttämään. Mycosphaerella rubefaciens -kotelosieni taas aiheuttaa lehtien värjäytymistä punaiseksi ja turpoamista. Toinen yleinen puolukassa esiintyvä sieni on myös harmaita laikkuja lehtien pintaan aiheuttava Mycosphaerella stemmatea. Gibbera vaccinii -hiilipahkasieni aiheuttaa nokimaista, paksua karstaa. Härmäsienet ovat Suomessa harvinaisia, mutta mustikanruostesieni on yleinen. Suomessa esiintyy harvinaisena ruostesieni Calyptospora geoppertina, joka muodostaa puolukan varressa talvi-itiöitään muuttaen sen paksuksi[2]. Lajinimi Puolukan latinankielisessä lajinimessä Vaccinium vitis-idaea vitis tarkoittaa latinaksi viiniköynnöstä ja idaea Idavuorella asuvaa[2]. Idavuorella viitataan Kreetalla olevaan vuoreen, joka tunnetaan nykyään nimellä Psiloreitis. Puolukka ei nimestään huolimatta kasva Psiloreitiksella. Nimi on peräisin antiikin kreikkalaisen Theofrastoksen tutkimuksesta, jossa hän todennäköisesti kuvailee vuorella kasvavaa mustikkaa ja jota tieteellisen nimen antanut Carl von Linné tulkitsi ilmeisesti väärin ja yhdisti Idavuorella esiintyvän lajin puolukkaan.[12] Levinneisyys ja elinympäristö Puolukkaa kasvaa Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa. Alalaji vitis-idaea kasvaa Euraasiassa ja alalaji minus Pohjois-Amerikassa. Euraasian alalajia tavataan Euroopassa Skandinaviasta Italian ja Kaukasuksen pohjoisosiin asti. Aasiassa sen levinneisyysalue kattaa mantereen pohjoisosat Siperiasta Pohjois-Kiinaan ja Koreaan. Lisäksi sitä kasvaa Japanissa. Pohjois-Amerikan alalaji kasvaa Grönlannin luoteisosista Kanadan eteläosiin ja Yhdysvaltain Uuden-Englannin alueelle. Sitä tavataan koko mantereen pohjoisosissa, lännessä aina Brittiläinen Kolumbiassa ja Beringinmeren saarilla asti.[13] Puolukka on levittäytynyt laajalti pohjoisen lauhkeisiin metsiin, ja sitä kasvaa myös arktisissa ja vuoristoisissa ympäristöissä. Levinneisyysalueensa eteläosissa se kasvaa pääasiassa soilla, mutta muualla sen kasvuympäristöksi käyvät sekä kuivat että kosteat paikat.[13] Puolukka viihtyy Suomen metsätyyppiopin mukaan erityisesti valoisissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä. Sitä tavataan silti myös korvissa, rämeillä, kallioilla, tunturikankailla, pellonpientareilla ja tienvarsilla.[10] Samankaltaisia lajeja Puolukan saattaa sekoittaa sianpuolukkaan (Arctostaphylos uva-ursi). Se kasvaa puolukan tavoin kuivilla kankailla ja kalliorinteillä. Sianpuolukan erottaa puolukasta esimerkiksi sen lehdistä: sianpuolukan lehdillä on alapinnalla verkkosuonitus ja puolukan lehtien alapinnalla on tummia pisteitä, ilmarakokuoppia. Sianpuolukan lehdet ovat myös tyvestään kapenevat eli suikean vastapuikeat. Lisäksi sianpuolukan marjat ovat mauttomia, kuivia ja jauhoisia eikä niillä ole juuri käyttöä talousmarjoina. Sianpuolukka on kuitenkin puolukkaa tunnetumpi ja käytetympi rohdoskasvi.[14] Puolukka risteytyy myös mustikan kanssa, (Vaccinium x intermedium). Risteymän marjasato on niukkaa heikkolaatuisen siitepölyn takia ja sen lehdet ovat puolukan ja mustikan välimuoto[2]. Puolukan käyttö Ravinnoksi Puolukka on yleisesti käytetty marja sekä Suomen tärkein luonnonmarja[2], ja myös Etelä- ja Keski-Euroopassa puolukkaa arvostetaan korkealle. Suomessa vuosittainen puolukkasato vaihtelee 200–500 milj. kg paikkeilla. Sitä poimitaan vuosittain noin 100 milj. kg, mutta kaupalliseen käyttöön vain noin 5–10 milj. kg.[3][4] Sato vaihtelee paljon vuodesta toiseen.[16] Puolukka on ruoanlaitossa monikäyttöinen marja. Siitä tehdään mehua, hilloa, puuroa, sosetta, hyytelöä sekä paljon muuta. Sitä voidaan myös lisätä leipään ja mämmiin[17]. Ihmisten lisäksi puolukoita syövät ainakin kanalinnut, rastaat, karhut, mäyrät, muutkin petoeläimet sekä metsähiiret sekä -myyrät. Puolukat säilyvät erittäin hyvin ilman säilöntäaineita niiden sisältämän bentsoehapon takia. Survottuina ne säilyvät erinomaisesti alle viiden asteen lämpötiloissa[2]. Terveysvaikutukset Puolukka on hapan marja. Sen kokonaishappopitoisuus on noin 2,5 %, mistä noin 0,05–0,2 % on bentsoehappoa[2] ja loput pääasiassa omena- tai sitruunahappoa. Marjojen sokeripitoisuus on noin 8–9 %. Puolukka sisältää myös arbutiinia, vakkiniinia[7] sekä vähän vitamiineja, C-vitamiinia siinä on noin 5–10 milligrammaa sataa grammaa kohti ja A-vitamiinia 100 kansainvälistä yksikköä. Puolukan tärkeimmät terveysvaikutukset perustuvat sen erilaisiin polyfenoliyhdisteisiin sekä kivennäis- ja hivenaineisiin, joita se sisältää paljon. Puolukassa on runsaita määriä ainakin mangaania, polyfenoliyhdisteitä (kuten resveratroli, lignaanit sekä proantosyanidiinit), flavonoideja sekä bioflaviineja[18]. Mangaani on tärkeä ravintoaine energia-, valkuaisaine- sekä kolesteroliaineenvaihdunnan entsyymeille. Resveratrolilla on tulehdusta ehkäiseviä vaikutuksia ja proantosyanidiinit ehkäisevät haitallisten aineiden kiinnittymistä limakalvoille[18]. Puolukka on myös hyvä kuidun lähde[19]. Lisäksi puolukka sisältää paljon polyfenoleja (”P-vitamiinia”)[20]. Marjat edistävät maksan, sapen sekä vatsan toimintaa, pitävät suoliston terveenä, edistävät raudan sekä kivennäisaineiden imeytymistä. Antibioottiset aineet torjuvat munuaisten ja virtsateiden tulehduksia[21]. Eräiden marjojen ravintoarvot per 100 g[22] Rohdoksena
Puolukan lehdillä on myös rohdoskäyttöä. Niistä voidaan valmista teetä, joka tepsii reumavaivoihin, virtsatietulehduksiin sekä verensokerin alentamiseen. Puolukan lehdissä on 4–9 prosenttia arbutiinia, joka on tärkeimpiä virtsatietulehduksen hoitoon vaikuttavia aineita[19]. Yliannos puolukanlehtiteetä voi kuitenkin aiheuttaa myrkytyksen, joten sitä pitää käyttää hillitysti. Rohdoskasvina puolukka jää ravintokasvina vähemmän käytetyn sianpuolukan varjoon[5]. Lajikkeita Puolukasta on jalostettu Ruotsissa useita lajikkeita, joissa on isommat marjat ja suurempi sato kuin villissä puolukassa. Viljeltyjä lajikkeita ovat muun muassa:[23]
Lisätietoja muualta netissä:
Червена боровинка (Vaccinium vitis-idaea) е вечнозелен храст с ядливи плодове. Въпреки че има култивирани сортове, се берат и дивите, от които се прави сладко. Расте като компактен малък храст с височина 10-40 cm. Растението е много издръжливо на ниски температури под −40 °C. Храстът е разпространен по каменливи поляни в иглолистни гори - расте в Средна и Западна Стара планина, Западни и Средни Родопи, Рила, Витоша, Пирин, Беласица, Средна гора (включително Лозенска и Плана планина).
Описание - Червената боровинка расте над 700 m н.в., често заедно с черната боровинка. - Листата са леко обратно-яйцевидни, корави, със завит към долната повърхност ръб, презимуващи (сменят се на 2-3 години), целокрайни, с едностранно обратно леко врязан връх, и с характерни точки (жлези) по долната повърхност. - Цветовете не са стеснени по края, а са фуниевидно разтворени. Затова червената боровинка цъфти и плододава по-късно от синята и черната, чиито цветове са стеснени (прищъпнати) по края. - Плодовете са червени. Не са толкова сочни и вкусни, като на синята, но се появяват по-късно, когато другите боровинки ги няма. Приложение в народната медицина Прави се отвара от листата, ефективни са при цистит. 2 супени лъжици се варят на слаб огън във 300 мл. вода около 5 минути. Оставя се да изстине и се пие на 3 пъти през деня в течение на 2 седмици. Полезни хранителни вещества Добър растителен източник на особено важните за метаболизма Омега-3 мастни киселини. Повече информация (кликнете върху логото)
|
In the Kalevala the maiden Marjatta becomes pregnant by eating a cranberry and gives birth to a son who is wise from birth and even more powerful than the great Väinämöinen .
von Die Autorenschaft wurde nicht in einer maschinell lesbaren Form angegeben. Es wird Kompak~commonswiki als Autor angenommen (basierend auf den Rechteinhaber-Angaben). [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html), CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/) oder CC BY-SA 2.5 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.5)], via Wikimedia Commons
Puolukka voi olla samaan aikaan sekä kukassa että antaa kypsiä marjoja.
Puolukoita poimiessa, voi myös poimia raakoja puolukoita, koska ne kypsyvät itsestään.
Puolukka on kovakuorinen pinnaltaan ja kuiva marja. Siksi sen puhdistus on helppoa: Kaksi ihmistä lennättää tuulella lakanasssa olevia puolukoita ilmaan ja kevyet roskat, neulaset yms. lentävät pois ja raskaat puolukat putoavat takaisin lakanalle. |